Haittaako se, että ajattelen tekoälyn kanssa?
Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, mitä tekoälyn käyttäminen oikeastaan tekee omalle ajattelullemme. Tyhmennymmekö me, kun kaikkea ei enää tarvitse muistaa itse? Laiskistuuko ajattelu, kun voin kysyä tekoälyltä, missä jokin asia oli, pyytää sitä vertailemaan valtavaa määrää tekstiä tai tekemään ensimmäisen luonnoksen tarjouksesta? Vai voiko olla niin, että tapahtumassa onkin jotain aivan muuta: ensimmäistä kertaa meillä on käytössämme työkalu, jonka avulla voimme käyttää vähemmän aikaa tiedon etsimiseen ja enemmän aikaa sen pohtimiseen, mitä tieto oikeastaan tarkoittaa?
Kun mietin omaa työuraani taaksepäin, aika suuri osa asiantuntijatyöstä on ollut muistamista ja etsimistä. Piti muistaa, missä kansiossa jokin tarjous oli. Mitä sille asiakkaalle viimeksi luvattiin? Missä dokumentissa tästä asiasta puhuttiin? Kuka tämän tiesi? Milloin tästä keskusteltiin? Mitä lainsäädännössä sanottiinkaan? Sitten etsittiin sähköposteista, kansioista, muistiinpanoista ja verkkosivuilta. Ja kun tieto viimein löytyi, piti yhdistää se kaikkeen muuhun, mitä tiesi. Tähän kaikkeen saattoi mennä valtavasti aikaa, eikä se aika varsinaisesti tehnyt kenestäkään parempaa ajattelijaa. Se oli vain välttämätöntä työtä ennen kuin päästiin ajattelemaan itse asiaa.
Yrittäjänä tämä korostui vielä enemmän. Piti osata vähän kaikkea ja mielellään muistaa kaiken. Tarjoukset, asiakkaat, markkinointi, sopimukset, talous, verkostot, palvelut, aikataulut ja sata muuta asiaa. Toki oli erilaisia ohjelmistoja ja hakukoneita, mutta ihmisen tehtäväksi jäi kaivaa tieto esille ja rakentaa siitä kokonaisuus. Nyt voin antaa tekoälylle suuren määrän aineistoa ja pyytää sitä etsimään sieltä tietyn asian, vertailemaan dokumentteja tai kokoamaan olennaiset asiat yhteen. Voin antaa tarjouspyynnön ja aiempia tarjouksia ja lähteä rakentamaan uutta niiden pohjalta. Voin pyytää sitä huomaamaan, puuttuuko jotakin. Tai voin yksinkertaisesti sanoa: minä ajattelen tästä näin, haastapa ajatustani.
Onko se oman ajattelun ulkoistamista? Minusta ratkaiseva kysymys on siinä, mitä ulkoistan. Jos annan tekoälyn ajatella puolestani enkä itse ymmärrä aiheesta mitään, ollaan mielestäni vaarallisilla vesillä. Tekoäly voi kirjoittaa erittäin vakuuttavasti myös sellaista, mikä ei pidä paikkaansa. Se ei myöskään kanna vastuuta siitä, mitä minä sen tuottaman tiedon perusteella teen. Minun täytyy edelleen osata asiani riittävän hyvin, jotta pystyn kysymään oikeita kysymyksiä, arvioimaan saamiani vastauksia, huomaamaan virheitä ja lopulta tekemään päätöksen itse. Ehkä tässä on yksi tulevaisuuden tärkeimmistä työelämätaidoista: kaikkea ei tarvitse enää tietää ulkoa, mutta täytyy ymmärtää tarpeeksi paljon tietääkseen, milloin vastaus on hyvä ja milloin jokin siinä haiskahtaa.
Olemme myös aika suorituskeskeisiä ihmisiä. Ainakin minä tunnistan sen itsessäni ja näen sitä ympärilläni. Pärjäämistä arvostetaan, itse tekemistä arvostetaan ja jotenkin tuntuu edelleen olevan vähän noloa sanoa ääneen, että käytän tekoälyä apuna. Ikään kuin hyvä tarjous olisi jotenkin arvokkaampi, jos olisin käyttänyt sen tekemiseen kuusi tuntia kahden sijaan. Tai että ajatus olisi enemmän minun, jos olen yksin istunut sen kanssa iltayhteentoista. Miksi ihmeessä? Jos työkalu auttaa minua jaksamaan paremmin, vähentää turhaa rutiinityötä ja jättää enemmän aikaa niihin asioihin, joissa minua oikeasti tarvitaan, miksi taistelisin sitä vastaan? Tämä kysymys on minusta tekoälyä suurempikin. Miksi meidän ihmisten on välillä niin vaikea ottaa apua vastaan silloin, kun sitä olisi tarjolla? Miksi pärjäämisestä yksin on tullut jonkinlainen hyve?
Tämä tuli vastaan myös tulevaisuudentutkimuksen opinnoissani, kun pohdin pienyrittäjyyttä vuonna 2040. Yhdessä tulevaisuuskuvassani tekoäly toimii yrittäjän työparina. Se hoitaa rutiineja, käsittelee tietoa, auttaa tarjouksissa, raporteissa ja asiakastiedon analysoinnissa. Ihmisen tehtäväksi jäävät tavoitteiden asettaminen, vaihtoehtojen arvioiminen, suunnan valitseminen ja vastuun kantaminen. Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä enemmän ajattelen, että juuri tässä saattaa olla yksi työn suuren muutoksen ytimistä. Arvokasta ei ehkä tulevaisuudessa olekaan se, kuka pystyy muistamaan eniten asioita tai tuottamaan nopeimmin kaksikymmentä sivua tekstiä. Arvokasta voi olla se, kuka osaa nähdä yhteyksiä, kysyä hyviä kysymyksiä, arvioida vaihtoehtoja ja ymmärtää, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.
Sama näkyy omassa opiskelussani. Kun edessä on kymmeniä tutkimusartikkeleita ja satoja sivuja tekstiä, tekoäly voi auttaa minua hahmottamaan kokonaisuutta. Se voi vertailla asioita, auttaa löytämään yhteyksiä ja tehdä vaikeasta asiasta vaikka kuvan, kaavion tai käsitekartan, jonka kautta minun on helpompi hahmottaa, miten asiat liittyvät toisiinsa. Me ihmiset myös opimme eri tavoin. Yksi hahmottaa asian lukemalla, toinen kuulemalla ja kolmas tarvitsee eteensä kuvan tai kokonaisuuden, jonka näkee yhdellä silmäyksellä. Minusta olisi aika hassua jättää tällainen mahdollisuus käyttämättä vain siksi, että ”ennenkin opiskeltiin ilman”. Tekoäly ei kuitenkaan voi päättää puolestani, mitä minä lukemastani ajattelen. Itse asiassa olen huomannut välillä päinvastaisen ilmiön: tekoälyn kanssa päädyn ajattelemaan asiaa enemmän. Kysyn yhden kysymyksen, saan vastauksen, huomaan siinä jotain kiinnostavaa ja kysyn lisää. Pyydän vastaväitteen. Vertaan sitä alkuperäiseen tutkimukseen ja omaan kokemukseeni. Yhdistän mukaan jonkin sosiologisen näkökulman, työelämän kokemuksen tai tulevaisuudentutkimuksesta oppimani asian. Yksi kysymys synnyttää viisi uutta.
Ehkä tässä onkin ero tekoälyn käyttämisen ja tekoälyn kanssa ajattelemisen välillä. Jos pyydän tekoälyä tekemään kaiken puolestani ja kopioin lopputuloksen sitä miettimättä, tuskin opin kovin paljon. Mutta jos käytän sitä keskustelukumppanina, kriitikkona, tiedonjärjestelijänä ja vaihtoehtojen tuottajana, oma ajatteluni voi jopa lisääntyä. Minulle jää enemmän kapasiteettia juuri siihen, missä ihmistä tarvitaan: kokemusten yhdistämiseen, merkitysten rakentamiseen, eettiseen arviointiin, ihmisten ymmärtämiseen ja päätöksiin.
Tässä keskustelussa ei tietenkään voi ohittaa ympäristöä. Tekoäly ja sitä pyörittävät datakeskukset tarvitsevat energiaa, vettä ja laitteistoja, eikä digitaalinen maailma ole mikään aineeton paikka jossain pilvessä. Siksi minusta on ihan aiheellista miettiä myös sitä, mihin tekoälyä käytämme. Tarvitseeko sillä tuottaa loputtomasti kuvia, tekstejä ja videoita vain siksi, että pystymme? Pitääkö minun piirrättää tekoälyllä jotain täysin turhaa vain huvikseni? Toisaalta heti seuraavaksi törmätään hankalaan kysymykseen: kuka määrittelee, mikä on turhaa? Jos kuva auttaa minua ymmärtämään vaikean asian, onko se turha? Entä jos se tuottaa iloa? Tai auttaa jotakuta oppimaan? Sama kysymys koskee lopulta kaikkea kuluttamistamme. Teknologian ympäristövaikutuksista pitää puhua ja niitä pitää pienentää, mutta ehkä olennaisempaa kuin yksittäisten käyttökertojen syyllistäminen on opetella käyttämään teknologiaa tarkoituksenmukaisesti ja vaatia myös sen kehittäjiltä jatkuvasti kestävämpiä ratkaisuja.
Tekoäly menee aikaisempia teknologisia muutoksia pidemmälle, koska nyt teknologia tulee alueelle, jota olemme pitäneet hyvin inhimillisenä: kieleen, kirjoittamiseen, analysointiin ja jopa ajatteluun. Siksi kysymys tuntuu paljon suuremmalta. Ehkä meidän ei silti pitäisi kysyä vain, mitä tekoäly tekee puolestamme. Paljon kiinnostavampi kysymys voisi olla: mitä me teemme sillä ajalla ja ajattelukapasiteetilla, jonka tekoäly meille vapauttaa?
Jos käytämme sen vain siihen, että tuotamme enemmän tarjouksia, enemmän raportteja, enemmän sähköposteja ja enemmän sisältöä entistä nopeammin, emme ehkä voittaneet kovin paljon. Saimme vain nopeamman oravanpyörän. Mutta jos käytämme vapautuvan ajan asiakkaan kuuntelemiseen, uuden kehittämiseen, ihmisten kohtaamiseen, vaikeiden ongelmien ratkaisemiseen tai ihan vain siihen, että ehdimme välillä pysähtyä miettimään, miksi me tätä kaikkea teemme, tekoäly voikin muuttaa työtä paljon kiinnostavammalla tavalla.
Minä en siis ole kovin huolissani siitä, etten enää muista kaikkea itse. Paljon enemmän olisin huolissani siitä, jos lakkaisin itse ajattelemasta.
Ne ovat kaksi aivan eri asiaa.
Ja ehkä meidän pitäisi uskaltaa sanoa vähän useammin ääneen myös tämä:
Minä käytän tekoälyä apuna. Miksi en käyttäisi, jos kerran apua on tarjolla?
_________________________________________________________________________
Lue lisää blogistani Kun kirjat olivat uhka, jossa mukana myös näihin aiheisiin liittyvä koulutyöni.