Miksi jotkut kysymykset eivät jätä rauhaan?
Jos joku olisi kysynyt minulta viisitoista vuotta sitten, mistä kirjoitan blogejani vuonna 2026, olisin luultavasti vastannut jotain yrittäjyydestä, verkostoista tai yritysten kehittämisestä. Olisin ollut oikeassa. Ja kuitenkin täysin väärässä.
Viime päivinä olen lukenut vanhoja blogejani yli viidentoista vuoden ajalta. Olen välillä nauranut ääneen, välillä pyöritellyt silmiäni omille sanavalinnoilleni ja välillä liikuttunut. Mutta kaikkein eniten olen hämmästynyt yhdestä asiasta. En olekaan vaihtanut aihetta. Olen kirjoittanut koko ajan samasta kysymyksestä. Se vain on saanut vuosien varrella erilaisia muotoja. Aluksi kirjoitin yrittäjien yksinäisyydestä. Sitten verkostoista. Sen jälkeen yhteisöistä. Myöhemmin työelämästä, hyvinvoinnista ja viime vuosina tekoälystä ja tulevaisuudesta. Pinnalta katsottuna nämä näyttävät aivan eri aiheilta. Minusta ne eivät kuitenkaan ole. Niiden alla on sama kysymys: miten ihmiset voivat elää, tehdä työtä ja rakentaa elämäänsä niin, etteivät he jäisi yksin?
Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, miksi juuri tämä kysymys on kulkenut mukanani niin pitkään. Kun opiskelee sosiologiaa ja tulevaisuudentutkimusta, alkaa väistämättä katsoa myös omaa elämäänsä vähän etäämmältä. Huomaa, että moni asia, jota on pitänyt vain omana luonteenpiirteenään, onkin syntynyt paljon aikaisemmin. Miksi minulle on ollut aina niin tärkeää rakentaa yhteisöjä? Miksi olen vuosikausia yhdistänyt ihmisiä toisiinsa? Miksi yrittäjien yksinäisyys on tuntunut lähes henkilökohtaiselta asialta? Miksi innostun teknologiasta vasta silloin, kun se auttaa ihmisiä eikä vain tehosta prosesseja? Ehkä siksi, että jokainen meistä katsoo maailmaa omien kokemustensa läpi. Se ei tarkoita, etteikö voisi olla objektiivinen. Päinvastoin. Se tarkoittaa, että kannattaa olla rehellinen siitä, mistä omat kysymykset kumpuavat.
Minä olen viime vuosina joutunut purkamaan omaa identiteettiäni aika perusteellisesti. Siihen ovat vaikuttaneet elämäntilanteet, ihmissuhteet, opiskelu, terapia ja moni muu asia. Samalla olen huomannut, ettei kasvu tapahdu vain ymmärtämällä itseään paremmin. Kasvu tapahtuu myös ymmärtämällä muita paremmin. Ehkä juuri siksi opiskelen nyt yhteiskuntatieteitä. En siksi, että saisin tutkinnon, vaan siksi, että haluan ymmärtää. Ymmärtää, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat. Miksi yhteiskunta rakentuu niin kuin rakentuu. Miksi jotkut yhteisöt kantavat ja toiset eivät. Miksi teknologia vapauttaa toiset ja kuormittaa toisia. Ja ennen kaikkea, mitä voisimme tehdä paremmin.
Huomaan joskus miettiväni, että elämä olisi ollut helpompaa, jos olisin osannut tyytyä yksinkertaisiin vastauksiin. Mutta en taida osata. Kun joku ilmiö alkaa kiinnostaa, en pysähdy siihen, mitä tapahtuu. Haluan tietää, miksi se tapahtuu. Ja kun löydän yhden vastauksen, huomaan yleensä sen synnyttävän kolme uutta kysymystä. Se on välillä vähän rasittavaakin. Mutta toisaalta juuri se on vienyt minut yrittäjyyteen, kuntakehittämiseen, yliopistoon, tulevaisuudentutkimukseen ja nyt tekoälyn pariin. Kaikissa niissä olen etsinyt samaa asiaa. En teknologiaa. En yrityksiä. En yhteiskuntaa. Vaan ihmistä niiden keskellä.
Ehkä siksi en enää ajattele, että elämä koostuu irrallisista vaiheista. Ei ole ollut yrittäjyysvaihetta, kuntavaihetta, opiskeluvaihetta tai tekoälyvaihetta. On ollut yksi pitkä matka, jossa olen yrittänyt ymmärtää maailmaa vähän paremmin – ja ehkä samalla myös itseäni. Joskus tuntuu, että mitä enemmän opin, sitä vähemmän minulla on valmiita vastauksia. Mutta sitä parempia kysymyksiä minulla on. Ja ehkä juuri niistä kannattaa kirjoittaa.
Entä sinä? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mikä on se yksi kysymys, jota olet ehkä tietämättäsi pohtinut koko elämäsi ajan?